You promised not to let me drown

Tuntuu, että kaikki kaunis hajoaa käsiin. Yritän juosta itseäni pakoon pimeässä. Kuvittelen, että onnistuisin siinä, niin että helvetti olisi vihdoin ohi. Ei, tuo oli typerä harhakuvitelma. Yritin psyykata itteni  "tänään meen kouluun" mihin se jäikään? makasin sängyssä viel kymmeneltä ja koulu oli alkanu kaks tuntia sitten.. ehkä mä joo lopetan sen, ei tästä tuu yhtään mitään. En vaan saa itteeni ylös tosta helvetillisestä sohvasta. Kaikki menee kyllä niin hyvin taas, kumpa olis tupakkaa. Istuin koko eilisen illan yksin sohvalla ja ramppasin aina välillä parvekkeen ovella tarksitamassa, et se oli varmasti lukossa. Mä olin varma, että joku tulee ja tappaa mut sen kautta, olin niin varma. Pieni paniikki iski, mut koitin selvitä siitä ilman hyperventilointia. Selvisin, tungin oven lukkoon ja juoksin peiton alle piiloon. Nukuin kevyet 15 h yöunet. Mä vaan pelkäsin niin paljon. Ja jos oisin irrottanu katseeni siitä ovesta, se pahoilainen olis tullu sisälle. Mä olin niin varma siitä.

Mä en tiedä, mistä nää mun harhakuulemiset on oikeen alkanut. Eilen mä olin vaan niin varma, että mä kuolen. Muistelen, että harhojen kuuleminen alko siinä 14-vuotiaana. Mä olin koiran kanssa lenkillä ja sadevesikaivon päällä oli kaljatölkki.  Mä lähestyin sitä, olin varma, että sen sisällä on laskuri ja kun mun koira kulkee siitä, nii sen pää räjähtää. Kuulin sen laskurin raksutuksen "tik,tik,tik" ihan taatusti kuulin. En mä ny sentään hullu ole!

Mietin tossa juuri tota, mitä kirjotin edellisessä postauksessa.. "Tyttö, joka itkee iltaisin itsensä uneen voi sanoa miltä kipu todella tuntuu. Tyttö, joka kamppailee päivittäin anorexian tai bulimian kanssa, voi todeta että tietää miltä ahdistus tuntuu. Tyttö, joka taistelee masennuksen kanssa tietää, miltä tuska tuntuu. Mutta, mitä voi sanoa tyttö, joka kamppailee noiden kaikkien kanssa samaan aikaan?" Miten voi kuvailla tollasta ihmistä joka todella kamppailee noiden kaikkien kanssa? Aivan, todellinen taistelija.

Jos on kyllästynyt yrittämään, jos ei vaan yksinkertaisesti jaksa enää jatkaa eteen päin ja etsiä itseään pimeydestä. Jos on kadottanut itsensä ja elämänhalun pimeyteen, eikä enää tahdo edes löytää sitä, onko kuolema ainoa ratkaisu? Jos katuu, ettei tehnyt sitä, mitä paras kaverini teki muutama kuukausi sitten? Olisko mun pitänyt seurata sitä, niiku lupasin? Petinkö mä sen luottamuksen, kun en seurannutkaan. Mä omassa sairaassa mielessäni kuvittelin, että olin onnellinen ja että mulla on kavereita. Todellisuus oli kuitenkin toinen. Sen kuoleman jälkeen mä olen kirjaimellisesti ollut yksin.

01.09.11 ♥ Pieni enkelini, lähdit aivan liian aikaisin luotani. Tiesin ainoana, kuinka pahaolo sinulla oli. Yritin auttaa, mutta kunnioitin kun sanoit "Et tarvitse" uskoin hulluna, että se olisi totta. Se viesti kuitenkin, minkä sinulta sain oli kaataa koko elämäni vaakalaudalta. "Tahdon kiittää sua kaikesta mitä ollaan koettu yhdessä, olit tärkeintä mitä mulla oli. Mä en vaan kestä enää" Tuon luettuani en tajunnut aluksi mitä oli käynyt, itkin vain. Vaikka, mut oli monta kertaa jätetty yksin ja sukulaisia kuollut, tää tuska oli aivan erillaista. Sellasta, mikä sattu jokapäivä aina vaan enemmän. Vaikka, me ei samalla paikkakunnalla asuttu eikä nähty usein, mä tiesin että sä et leikkis tälläsilla asioilla. Sä olit joutunu kokemaan niin paljon pahaa ja tiesit kuinka paljon rakastin sua. Nuku hyvin enkelini, vihreillä niityillä nähdään ♥ loveu

Näin jälkeen päin kun asiaa ajattelen, uskon että tiesit mikä sulle oli parasta. Vaikka, sun kuvan katsominenkin tekee pahaa, mä katson sitä silti joka ilta. Se saa mut ajattelemaan, minkä takia mä olin täällä, ketä mä todella rakastin. Sun haudalla en oo käynyt, tiedän etten pystyis siihen vielä. Jokaisen päivän koitan selvitä ilman kyyneliä, toistaiseksi kuitenkin tuloksetta. Sä olit mulle niin uskomattoman rakas. Sä todella pystyt sanomaan miltä kipu tuntui, sä tosiaan pystyit. Toivottavasti sun on nyt parempi olla siellä ylhäällä. En tahdo, että sä kärsit enää ollenkaan.