Maybe i'm a masochist

Mitä pitäisi tehdä, kun tuntuu, että pitää hengittämistäkin pidättää, ettei vain pitäisi liikaa meteliä. Mitä täytyy tehdä, että tämä helvetti jättää mut rauhaan? En ole kertonut tästä kellekkään, enkä koskaa tulekkaan. Mä tahdon, että vain minä kärsin. Mä olen aiheuttanut niin paljon pahaa muille, etten jaksa edes uskoa sitä todeksi. Tahdon vain, että tämä vääryys ja onni loppuu minua kohtaan ja seuraava rekka ajaa ylitseni. Olen vain niin väärä ihminen ansaitsemaan tälläisen elämän. Minun pitäisi olla onnellinen, mutten ole. Nämä seinät tuntuvat tulevan joka päivä vain lähemmäksi ja lähemmäksi. Ehkä, sitten pääsen hengestäni. Kaikki tää kipu ja tuska loppuu onneksi joskus. Eihän kukaan ole ikuinen. Valehtelua vain valehtelun perään, ei totuutta vain sisältä tappavia valheita päivästä toiseen.

"Oletko syönyt? Juu, liikaakin. Oletko varmasti kunnossa? Tottakai, mikä mulla nyt olisi" En todellisuudessa muista millon oisin viimeksi puhunut totta jollekkin.

I will be brave

Kuunnellu koko päivän Christina Perrin biisiä- Thousand years. Sanat "How to be brave" saa mut miettimään, miten musta voisi kehittyä rohkea ihminen. Miten mä voisin löytää itseni jälleen? Mä vihaan joulua, mä niin vihaan. Kaikilla on kiire, kukaan ei katso ympärilleen vaan juoksee kaupasta toiseen. Tää yksinäisyyden tunne on jumalallinen. Jokainen kerta kun hengittää, oikeen tuntee kuinka sisällä sattuu. Mä olen taas yksin koko joulun ja kaikki vapaat mitä mulla on. Mähän elän perjaatteessa mun sängyssä. Tuntuu, ettei silmät pysy auki, vaikka päivän pohjana on 16h yöunet. Tahdon olla vahva ja rohkea, haluan olla täydellinen.

"Jatkuva hymyn vääntäminen kasvoille. Tuskainen nauru, hymähdyksiä. Valehtelua valehtelun perään. Voitko hyvin? Tottakai. Olethan syönyt? juu, liikaakin"

 

Miksei pahaaoloa voi piilottaa kirjekuoreen ja lähettää ilman vastaanottajaa? Miksei tää helvetti jätä mua rauhaan. Jokainen ajatus syö mua. Kokoajan vaan väsyttää, enkä jaksa tehdä enää mitään. Oon luuseri. Helvetin säälittävä. Mä oon saanu kaiken mitä oon tilannu, mä ansaitsen olla yksin. Mitä mä ruikutan? Mä oon syntyny kärsimään.

 

 

Jos mä voisin joskus kiittää sua Selena kaikesta, mä tekisin sen. Vaikka, kukaan ei ehkä tunne sua, mä tunsin sut liian hyvin. Mä rakastin sua niin paljon ja lupaan itelleni, etten unohda sua ikinä. Sä olit tuki ja turva. Sä tiesit musta kaiken. Miten mä selvisin kaikesta ilman sua? Miten mä selviin jatkossa ilman sua? Kuinka joku voi olla noin uskomattoman rakas? Joka ilta tää tuska saa mut itkemään sun perääsi. Meidän piti olla ikuisesti täällä. Sun piti olla täällä mun kanssa. Sä kuitenkin lähdit ja mä jäin yksin. Mua sattuu jokapäivä aina vaan enemmän. Mut mä en syytä sua, oon mä ollu yksin ennenkin.

 Kun oppii elämään kivun kanssa, voi sanoa itseään taistelijaksi. Jos kipu ja tuska seuraavat samaan aikaan, eivätkä jätä koskaan rauhaan, tälläistä ihmistä kutsutaan vainotuksi. Mutta, entä jos ihminen on niin sairas ja kuvittelee omassa sairaassa mielessään jotain niin järkevää, että niillä ajatuksilla voisi tappaa jonkun? Onko tuo enää normaalia? "no on"

Miksi mä olen täällä, kuka mua muka rakastaa. Mä olen vain säälittävä luuseri, joka kerjää huomiota. Jättäkää mut yksin, että mä tietäsin mitä elämä on. Mä elän omassa satumaassani, missä kuvittelen, että on onnellista tuntea tuskaa ja kärsimystä jokaikinen päivä. Antakaa mun luulla niin, mä ansaitsen sen todella.

You promised not to let me drown

Tuntuu, että kaikki kaunis hajoaa käsiin. Yritän juosta itseäni pakoon pimeässä. Kuvittelen, että onnistuisin siinä, niin että helvetti olisi vihdoin ohi. Ei, tuo oli typerä harhakuvitelma. Yritin psyykata itteni  "tänään meen kouluun" mihin se jäikään? makasin sängyssä viel kymmeneltä ja koulu oli alkanu kaks tuntia sitten.. ehkä mä joo lopetan sen, ei tästä tuu yhtään mitään. En vaan saa itteeni ylös tosta helvetillisestä sohvasta. Kaikki menee kyllä niin hyvin taas, kumpa olis tupakkaa. Istuin koko eilisen illan yksin sohvalla ja ramppasin aina välillä parvekkeen ovella tarksitamassa, et se oli varmasti lukossa. Mä olin varma, että joku tulee ja tappaa mut sen kautta, olin niin varma. Pieni paniikki iski, mut koitin selvitä siitä ilman hyperventilointia. Selvisin, tungin oven lukkoon ja juoksin peiton alle piiloon. Nukuin kevyet 15 h yöunet. Mä vaan pelkäsin niin paljon. Ja jos oisin irrottanu katseeni siitä ovesta, se pahoilainen olis tullu sisälle. Mä olin niin varma siitä.

Mä en tiedä, mistä nää mun harhakuulemiset on oikeen alkanut. Eilen mä olin vaan niin varma, että mä kuolen. Muistelen, että harhojen kuuleminen alko siinä 14-vuotiaana. Mä olin koiran kanssa lenkillä ja sadevesikaivon päällä oli kaljatölkki.  Mä lähestyin sitä, olin varma, että sen sisällä on laskuri ja kun mun koira kulkee siitä, nii sen pää räjähtää. Kuulin sen laskurin raksutuksen "tik,tik,tik" ihan taatusti kuulin. En mä ny sentään hullu ole!

Mietin tossa juuri tota, mitä kirjotin edellisessä postauksessa.. "Tyttö, joka itkee iltaisin itsensä uneen voi sanoa miltä kipu todella tuntuu. Tyttö, joka kamppailee päivittäin anorexian tai bulimian kanssa, voi todeta että tietää miltä ahdistus tuntuu. Tyttö, joka taistelee masennuksen kanssa tietää, miltä tuska tuntuu. Mutta, mitä voi sanoa tyttö, joka kamppailee noiden kaikkien kanssa samaan aikaan?" Miten voi kuvailla tollasta ihmistä joka todella kamppailee noiden kaikkien kanssa? Aivan, todellinen taistelija.

Jos on kyllästynyt yrittämään, jos ei vaan yksinkertaisesti jaksa enää jatkaa eteen päin ja etsiä itseään pimeydestä. Jos on kadottanut itsensä ja elämänhalun pimeyteen, eikä enää tahdo edes löytää sitä, onko kuolema ainoa ratkaisu? Jos katuu, ettei tehnyt sitä, mitä paras kaverini teki muutama kuukausi sitten? Olisko mun pitänyt seurata sitä, niiku lupasin? Petinkö mä sen luottamuksen, kun en seurannutkaan. Mä omassa sairaassa mielessäni kuvittelin, että olin onnellinen ja että mulla on kavereita. Todellisuus oli kuitenkin toinen. Sen kuoleman jälkeen mä olen kirjaimellisesti ollut yksin.

01.09.11 ♥ Pieni enkelini, lähdit aivan liian aikaisin luotani. Tiesin ainoana, kuinka pahaolo sinulla oli. Yritin auttaa, mutta kunnioitin kun sanoit "Et tarvitse" uskoin hulluna, että se olisi totta. Se viesti kuitenkin, minkä sinulta sain oli kaataa koko elämäni vaakalaudalta. "Tahdon kiittää sua kaikesta mitä ollaan koettu yhdessä, olit tärkeintä mitä mulla oli. Mä en vaan kestä enää" Tuon luettuani en tajunnut aluksi mitä oli käynyt, itkin vain. Vaikka, mut oli monta kertaa jätetty yksin ja sukulaisia kuollut, tää tuska oli aivan erillaista. Sellasta, mikä sattu jokapäivä aina vaan enemmän. Vaikka, me ei samalla paikkakunnalla asuttu eikä nähty usein, mä tiesin että sä et leikkis tälläsilla asioilla. Sä olit joutunu kokemaan niin paljon pahaa ja tiesit kuinka paljon rakastin sua. Nuku hyvin enkelini, vihreillä niityillä nähdään ♥ loveu

Näin jälkeen päin kun asiaa ajattelen, uskon että tiesit mikä sulle oli parasta. Vaikka, sun kuvan katsominenkin tekee pahaa, mä katson sitä silti joka ilta. Se saa mut ajattelemaan, minkä takia mä olin täällä, ketä mä todella rakastin. Sun haudalla en oo käynyt, tiedän etten pystyis siihen vielä. Jokaisen päivän koitan selvitä ilman kyyneliä, toistaiseksi kuitenkin tuloksetta. Sä olit mulle niin uskomattoman rakas. Sä todella pystyt sanomaan miltä kipu tuntui, sä tosiaan pystyit. Toivottavasti sun on nyt parempi olla siellä ylhäällä. En tahdo, että sä kärsit enää ollenkaan.

Try to live without you

Miten joku voi jaksaa päivästä päivään olla aina yhtä iloinen ja pirteä? Jaksaa jokainen päivä nousta hymyillen sängystä ylös. Kumpa mä saisin edes aikaiseksi sohvalle siirtymisen, niin olis saavutus multa. Viikonloppu menikin nukkuessa ja parvekkeella ramppaamisessa. Siskokin kävi kylässä ja juteltiin sen kanssa pitkään. Oli ihan mukavaa nähdä sitä, kun en ollu kuukauteen nähny ollenkaan. Ainoot ihmiset ketä yleensäkki nään oon sisko ja yks kaveri. Ne on toistaseks jaksanu käydä mun luona ja koittanu piristää mun ankeeta ja säälittävää elämää.

Kaivelin tossa muuten yks päivä vähän vanhoja päiväkirjoja esille. En malttanu olla pläräämättä niitä läpi.. Mulla ei oo mitään, minkä takia mä oikeasti tahtoisin olla täällä. Mä en seurustele, siskollakin on miesystävä ja perheen lisäystä varmaan tulossa muutaman vuoden sisään, kaverilla on muuta menoa. Vasta näin pitkän ajan jälkeen tajuun, ettei mulla oikeesti ole ollut ketään, kenelle kertoa kun joku ahdistaa.  Sitten oon ihmetelly, että miks mä oireilen tällä tavalla? Mä näyttälen vaan kaikille nykyään, en muista millon viimeks oisin edes puhunu totta jollekkin.

Sä lupasit mulle, että me ollaan täällä ikuisesti yhdessä, niin ettet sä jätä mua koskaan tänne yksin. Mä luotin suhun ja kerroin, miten pahalta musta sillon tuntu. Sä yritit auttaa omalla tavallas, koitit tsempata tulosta kuitenkin tekemättä. Sit eräänä päivänä mä sain sut kiinni valehtelusta, enkä pysty enää luottamaan suhun. Sä olit kertonu mun ajatuksia eteenpäin ja haukkunu miten säälittävä säälinkerääjä oikein oon. On mullakin tunteet, vaikket sä sitä ehkä uskokkaan. Sä satutat mua tälläkin hetkellä enemmän kun uskotkaan. Millon sä tajuat miten paljon tää sattuu?




Tahtoisin osata päästää vanhoista ajoista irti ja jatkamaan elämää eteen päin. Mä yritin jatkaa matkaa sun kanssa, mutta sä hylkäsit mut pimeyteen. Mä itkin ja vikisin apua, mutta kukaa ei kuullut. Mä yritin tän kaiken aikana kertoa, miten mä rakastan sua. Ennen kun sen kerkesin kertomaan, sä jätit mut yksin pimeyteen. Mä koitin olla vahva, koitin sanoa ettei se haittaa, olen mä ollut ennenkin yksin. Mut se oikeesti sattu. Jos oisin kertonu miten paljon se sattu, oisin kiljunu itteni hengiltä. Mutta mä en sanonut mitään, eihän mua olla vuosiin luokiteltu enää edes ihmiseksi. Miksi turhaa vaivautua sellaiseen.

Nykyään mä sit oon tässä pisteessä. Häpeän sitä miltä näytän, en jaksa syödä saatikka olla hereillä. Sun jälkeen mun elämän ilo katos kokonaan. Ei ole ollut enää iloisia päiviä, joita hymyllä voisin muistella. Jokaisen päivän aikana palaat mun mieleen tuhansien kyyneleiden saattelemana. Oletko sä nyt tyytyväinen, kun oot saanu mut satuttamaan itteeni? Onko sun sairas mielesi nyt tyytyväinen. Vai tahtooko se, että mä kuihdun pois ensin? Tahdotko sä todella kiduttaa mua näin. Onko tää se, mitä halusit koko meidän ystävyyden ajan tehdä mulle. Olisit heti sanonu.

Too tired, too care

"Enkelini jätti mulle viestin viimeisen. Mä koitin olla itkemättä, yritin tosissani hymyillä sun vuoksesi rakas. Sä olit korvaamaton, todellinen taistelija"

Aina mulle on hoettu "kyllä sä selviit, sä oot taistelija" entä jos aina ei vaan jaksa vääntää sitä tekohymyä huulille ja olla pirteä? Jos ei vaan jaksa vetää sitä roolija jokapäivä? Jos joskus oikeesti joku jaksais kuunnella kuinka paljon tuskaa joudun jokapäivä sisälläni kantamaan. Tää on hirveempää, kun kukaan pystyy kuvittelemaan.Tuntuu, että seinät kaatuu päälle ja mikään ei mene enää edes niin huonosti, kun ennen.  Mä en vaan yksinkertaisesti kestä tätä enää. Mä oon niin kauan yrittäny tsempata ja taistella. Välillä mä oikeesti mietin, että kuinka mä oon joutunu näin paljon huolia ja tuskaa kantamaan pienillä harteillani? ja niin monta turhaa itkua itkemään. ja aina pitäis jaksaa tsempata ja hymyillä muille. Kuinka mä oikeesti henkiselläpuolella voin kantaa tollasta sisälläni? Miten mä saan psyykattua itteni jokakerta ylös polviltani? Kenen takia mä oikeasti edes yritän? Olenko mä ongelmien kautta kehittänyt itsestäni taistelijan? 

Mutta entä jos kaikki kääntyykin päälaelleen ja tuntuu, että liipasimen painaminen ohimolla on helpompaa, kun lysähtäminen sohvalle? Jos ei vaan yksinkertaisesti ajkasa enää taistella, jaksa enää yrittää parantua. Vaikka, itsensä sääliminen onkin erittäin mieleskästä ja säälittävää puuhaa, silti sitä tulee harrastettua liian paljon. Ehkä itsensä sääliminen viehättää ja koukuttaa niin pahasti. Saahan sentään sääliä ihan itseään. Olempas vain niin surkea ja säälittävä.

Jokapäiväinen tuska ja kipu, toisinaan jopa sisäinen helvetti vie voimia enemmän kun kukaan uskookaan. Eniten sattuu se, että tietää satuttavansa jotain hyvin rakasta ja läheistä ihmistä. Se sattuu kaikista eniten.

Tyttö, joka itkee iltaisin itsensä uneen voi sanoa miltä kipu todella tuntuu. Tyttö, joka kamppailee päivittäin anorexian tai bulimian kanssa, voi todeta että tietää miltä ahdistus tuntuu. Tyttö, joka taistelee masennuksen kanssa tietää, miltä tuska tuntuu. Mutta, mitä voi sanoa tyttö, joka kamppailee noiden kaikkien kanssa samaan aikaan?

Taas on aika muuttunut ja saatte mut repimään vanhoja haavoja auki. Älä sano, että sä tiedät miltä se tuntuu. Et todellisuudessa tiedä kivusta paskan vertaa. Jokaista päivää ei vain laiskotella tekosyyllä "ahdistus".

Beauty in the broken

Kumpa joskus voisin kertoa, miten paljon ihmiset satuttaa mua joka päivä. Vaikka, ne ehkä ajattelee "ei toi tunne mitään, ei se sanonu mitään viimekskään" Ei ihmisen tarvitse näyttää, että sattuu. Ikuinen valittaminen siitä, ettei mikään onnistu. Kyllä mä osaisin sanoa vastaan, jos vaa haluaisin. Itsesäälissä rypeminen on mielekästä, olempas vain niin helvetin säälittävä ja typerä. Miksei vain voi kuolla pois ja jättää tän kivun jonnekkin nurkkaan piiloon, ettei kenenkään muun tarvitse kokea tätä samaa? Yritän paeta tätä pimeyttä ilman, että se seurais mua tällä kertaa. Se ei kuitenkaa onnistu, mut on kirottu ja vain mä kärsin. Pimeässä huoneessa ajattelen, miks mä vaan mennyt sillon kun kaverikin meni? miks mä en painanu liipasinta sillon? Koska, mä luulin että mulla on kaikki hyvin. Jokapäiväinen tekohymy ja tekopirteys ja esittäminen "kaikki on loistavasti" vaikka, sitten illalla itseäni taas satutin. Kuvittelinko mä, että toi on hyvää? En, mä tiesin, että muhun sattuu kuitenkin. Jokasta päivää ei vaan jaksa viedä enää loppuun. En nykyään jaksa hädin tuskin syömään mennä, vaikka ennen se oli mieluisaa. Viimesten parin viikon aikana on syöminen jääny vähemmälle, vai oonko mä syöny ollenkaan?

Vaikka, kuinka haluisin ja yrittäisin, tää helvetti ei jätä mua rauhaan. Joka päivä hiipii ajatust mieleen "mitä jos vaan tapan itteni, ei mua kukaan kuitenkaan rakasta" mut joku saa mut aina toisiin ajatuksiin. Mun sisko. Mä olen sen ainoa läheinen, kelle se on kertonut sen ongelmista. Mä en voi tehdä sille sitä, se ei ole tehny mitään pahaa mulle. En kestäis katsoa sen itkuisia kasvoja pilven päältä. Se on joutunu kestämään niin paljon pahaa, liian paljon. Kuinka niin pieni keho kestää sen kaiken? Se on taistelija.

Koulussa en oo jaksanu käydä. Jokainen päivä menee muutenkin sängyn ja sohvan välillä taisteluun. En vaan saa iso persettäni tosta sohvasta ylös. Ainiin, piti siellä terapiassakin käydä. Mut meinattiin tossa jo osastolle kaapata, mutta sain niiden päät käännettyä lahjakkailla näyttelemistaidoillani. Osastolle mä en mee, ne pakottaa mut syömään aivan liikaa. Vain yksin mä pystyn kotrolloimaan, mitä mä syön ja millon. Äitiä tuskin kiinnostaa enää, sillä on uus elämä ja mä oon sen elämän ulkopuolella. Niin, tää opiskelija-asunto ei oo ehkä mikään paras vaihtoehto mun kaltaselle ihmiselle. Mut täällä mä oon ja tuun olemaan.

Istuskelin tossa yks ilta parvekkeen kaiteella ja kattelin, kuinka  ihmiset meni siitä ohi onnellisesti hymyillen. Olis mustakin kivaa, että mulla olis joku kenen kanssa asua ja kelle kertoa kun tuntuu pahalta. Mulla vaan ei koskaan vaikeimpina aikoina ollut sellasta. Mä kirjoitin itseni päiväkirjaan. Mä kerroin sille kaiken, koska en luottanu keneenkään muuhun. Siskon elämää en halunnu sillon pilata, mut oon jotenki näyttävästi onnistunu siinäkin.

Jospa mä tästä nyt ryhdistäytyisin ja lähtisin vaikka salilla käymään. Siellä mä saan tän pahanolon parhaiten purettua. Siellä kukaan ei valita minkä kokoinen mä olen, siellä kukaan ei valita miten säälittävä ja yksinäinen oikeasti olen. Ne kuntoilulaitteet on eräällä tavalla mun kavereita. Niiden luona mä aina oon, kun pahaolo on pahimmillaan. Ehkä mä kiitän niitä sitten, kun on mun aika lähteä. Testamenttaan vaikka kaikki rahani sit Elixialle.