Too tired, too care

"Enkelini jätti mulle viestin viimeisen. Mä koitin olla itkemättä, yritin tosissani hymyillä sun vuoksesi rakas. Sä olit korvaamaton, todellinen taistelija"

Aina mulle on hoettu "kyllä sä selviit, sä oot taistelija" entä jos aina ei vaan jaksa vääntää sitä tekohymyä huulille ja olla pirteä? Jos ei vaan jaksa vetää sitä roolija jokapäivä? Jos joskus oikeesti joku jaksais kuunnella kuinka paljon tuskaa joudun jokapäivä sisälläni kantamaan. Tää on hirveempää, kun kukaan pystyy kuvittelemaan.Tuntuu, että seinät kaatuu päälle ja mikään ei mene enää edes niin huonosti, kun ennen.  Mä en vaan yksinkertaisesti kestä tätä enää. Mä oon niin kauan yrittäny tsempata ja taistella. Välillä mä oikeesti mietin, että kuinka mä oon joutunu näin paljon huolia ja tuskaa kantamaan pienillä harteillani? ja niin monta turhaa itkua itkemään. ja aina pitäis jaksaa tsempata ja hymyillä muille. Kuinka mä oikeesti henkiselläpuolella voin kantaa tollasta sisälläni? Miten mä saan psyykattua itteni jokakerta ylös polviltani? Kenen takia mä oikeasti edes yritän? Olenko mä ongelmien kautta kehittänyt itsestäni taistelijan? 

Mutta entä jos kaikki kääntyykin päälaelleen ja tuntuu, että liipasimen painaminen ohimolla on helpompaa, kun lysähtäminen sohvalle? Jos ei vaan yksinkertaisesti ajkasa enää taistella, jaksa enää yrittää parantua. Vaikka, itsensä sääliminen onkin erittäin mieleskästä ja säälittävää puuhaa, silti sitä tulee harrastettua liian paljon. Ehkä itsensä sääliminen viehättää ja koukuttaa niin pahasti. Saahan sentään sääliä ihan itseään. Olempas vain niin surkea ja säälittävä.

Jokapäiväinen tuska ja kipu, toisinaan jopa sisäinen helvetti vie voimia enemmän kun kukaan uskookaan. Eniten sattuu se, että tietää satuttavansa jotain hyvin rakasta ja läheistä ihmistä. Se sattuu kaikista eniten.

Tyttö, joka itkee iltaisin itsensä uneen voi sanoa miltä kipu todella tuntuu. Tyttö, joka kamppailee päivittäin anorexian tai bulimian kanssa, voi todeta että tietää miltä ahdistus tuntuu. Tyttö, joka taistelee masennuksen kanssa tietää, miltä tuska tuntuu. Mutta, mitä voi sanoa tyttö, joka kamppailee noiden kaikkien kanssa samaan aikaan?

Taas on aika muuttunut ja saatte mut repimään vanhoja haavoja auki. Älä sano, että sä tiedät miltä se tuntuu. Et todellisuudessa tiedä kivusta paskan vertaa. Jokaista päivää ei vain laiskotella tekosyyllä "ahdistus".