Miten joku voi jaksaa päivästä päivään olla aina yhtä iloinen ja pirteä? Jaksaa jokainen päivä nousta hymyillen sängystä ylös. Kumpa mä saisin edes aikaiseksi sohvalle siirtymisen, niin olis saavutus multa. Viikonloppu menikin nukkuessa ja parvekkeella ramppaamisessa. Siskokin kävi kylässä ja juteltiin sen kanssa pitkään. Oli ihan mukavaa nähdä sitä, kun en ollu kuukauteen nähny ollenkaan. Ainoot ihmiset ketä yleensäkki nään oon sisko ja yks kaveri. Ne on toistaseks jaksanu käydä mun luona ja koittanu piristää mun ankeeta ja säälittävää elämää.
Kaivelin tossa muuten yks päivä vähän vanhoja päiväkirjoja esille. En malttanu olla pläräämättä niitä läpi.. Mulla ei oo mitään, minkä takia mä oikeasti tahtoisin olla täällä. Mä en seurustele, siskollakin on miesystävä ja perheen lisäystä varmaan tulossa muutaman vuoden sisään, kaverilla on muuta menoa. Vasta näin pitkän ajan jälkeen tajuun, ettei mulla oikeesti ole ollut ketään, kenelle kertoa kun joku ahdistaa. Sitten oon ihmetelly, että miks mä oireilen tällä tavalla? Mä näyttälen vaan kaikille nykyään, en muista millon viimeks oisin edes puhunu totta jollekkin.
Sä lupasit mulle, että me ollaan täällä ikuisesti yhdessä, niin ettet sä jätä mua koskaan tänne yksin. Mä luotin suhun ja kerroin, miten pahalta musta sillon tuntu. Sä yritit auttaa omalla tavallas, koitit tsempata tulosta kuitenkin tekemättä. Sit eräänä päivänä mä sain sut kiinni valehtelusta, enkä pysty enää luottamaan suhun. Sä olit kertonu mun ajatuksia eteenpäin ja haukkunu miten säälittävä säälinkerääjä oikein oon. On mullakin tunteet, vaikket sä sitä ehkä uskokkaan. Sä satutat mua tälläkin hetkellä enemmän kun uskotkaan. Millon sä tajuat miten paljon tää sattuu?
Tahtoisin osata päästää vanhoista ajoista irti ja jatkamaan elämää eteen päin. Mä yritin jatkaa matkaa sun kanssa, mutta sä hylkäsit mut pimeyteen. Mä itkin ja vikisin apua, mutta kukaa ei kuullut. Mä yritin tän kaiken aikana kertoa, miten mä rakastan sua. Ennen kun sen kerkesin kertomaan, sä jätit mut yksin pimeyteen. Mä koitin olla vahva, koitin sanoa ettei se haittaa, olen mä ollut ennenkin yksin. Mut se oikeesti sattu. Jos oisin kertonu miten paljon se sattu, oisin kiljunu itteni hengiltä. Mutta mä en sanonut mitään, eihän mua olla vuosiin luokiteltu enää edes ihmiseksi. Miksi turhaa vaivautua sellaiseen.
Nykyään mä sit oon tässä pisteessä. Häpeän sitä miltä näytän, en jaksa syödä saatikka olla hereillä. Sun jälkeen mun elämän ilo katos kokonaan. Ei ole ollut enää iloisia päiviä, joita hymyllä voisin muistella. Jokaisen päivän aikana palaat mun mieleen tuhansien kyyneleiden saattelemana. Oletko sä nyt tyytyväinen, kun oot saanu mut satuttamaan itteeni? Onko sun sairas mielesi nyt tyytyväinen. Vai tahtooko se, että mä kuihdun pois ensin? Tahdotko sä todella kiduttaa mua näin. Onko tää se, mitä halusit koko meidän ystävyyden ajan tehdä mulle. Olisit heti sanonu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti