Beauty in the broken

Kumpa joskus voisin kertoa, miten paljon ihmiset satuttaa mua joka päivä. Vaikka, ne ehkä ajattelee "ei toi tunne mitään, ei se sanonu mitään viimekskään" Ei ihmisen tarvitse näyttää, että sattuu. Ikuinen valittaminen siitä, ettei mikään onnistu. Kyllä mä osaisin sanoa vastaan, jos vaa haluaisin. Itsesäälissä rypeminen on mielekästä, olempas vain niin helvetin säälittävä ja typerä. Miksei vain voi kuolla pois ja jättää tän kivun jonnekkin nurkkaan piiloon, ettei kenenkään muun tarvitse kokea tätä samaa? Yritän paeta tätä pimeyttä ilman, että se seurais mua tällä kertaa. Se ei kuitenkaa onnistu, mut on kirottu ja vain mä kärsin. Pimeässä huoneessa ajattelen, miks mä vaan mennyt sillon kun kaverikin meni? miks mä en painanu liipasinta sillon? Koska, mä luulin että mulla on kaikki hyvin. Jokapäiväinen tekohymy ja tekopirteys ja esittäminen "kaikki on loistavasti" vaikka, sitten illalla itseäni taas satutin. Kuvittelinko mä, että toi on hyvää? En, mä tiesin, että muhun sattuu kuitenkin. Jokasta päivää ei vaan jaksa viedä enää loppuun. En nykyään jaksa hädin tuskin syömään mennä, vaikka ennen se oli mieluisaa. Viimesten parin viikon aikana on syöminen jääny vähemmälle, vai oonko mä syöny ollenkaan?

Vaikka, kuinka haluisin ja yrittäisin, tää helvetti ei jätä mua rauhaan. Joka päivä hiipii ajatust mieleen "mitä jos vaan tapan itteni, ei mua kukaan kuitenkaan rakasta" mut joku saa mut aina toisiin ajatuksiin. Mun sisko. Mä olen sen ainoa läheinen, kelle se on kertonut sen ongelmista. Mä en voi tehdä sille sitä, se ei ole tehny mitään pahaa mulle. En kestäis katsoa sen itkuisia kasvoja pilven päältä. Se on joutunu kestämään niin paljon pahaa, liian paljon. Kuinka niin pieni keho kestää sen kaiken? Se on taistelija.

Koulussa en oo jaksanu käydä. Jokainen päivä menee muutenkin sängyn ja sohvan välillä taisteluun. En vaan saa iso persettäni tosta sohvasta ylös. Ainiin, piti siellä terapiassakin käydä. Mut meinattiin tossa jo osastolle kaapata, mutta sain niiden päät käännettyä lahjakkailla näyttelemistaidoillani. Osastolle mä en mee, ne pakottaa mut syömään aivan liikaa. Vain yksin mä pystyn kotrolloimaan, mitä mä syön ja millon. Äitiä tuskin kiinnostaa enää, sillä on uus elämä ja mä oon sen elämän ulkopuolella. Niin, tää opiskelija-asunto ei oo ehkä mikään paras vaihtoehto mun kaltaselle ihmiselle. Mut täällä mä oon ja tuun olemaan.

Istuskelin tossa yks ilta parvekkeen kaiteella ja kattelin, kuinka  ihmiset meni siitä ohi onnellisesti hymyillen. Olis mustakin kivaa, että mulla olis joku kenen kanssa asua ja kelle kertoa kun tuntuu pahalta. Mulla vaan ei koskaan vaikeimpina aikoina ollut sellasta. Mä kirjoitin itseni päiväkirjaan. Mä kerroin sille kaiken, koska en luottanu keneenkään muuhun. Siskon elämää en halunnu sillon pilata, mut oon jotenki näyttävästi onnistunu siinäkin.

Jospa mä tästä nyt ryhdistäytyisin ja lähtisin vaikka salilla käymään. Siellä mä saan tän pahanolon parhaiten purettua. Siellä kukaan ei valita minkä kokoinen mä olen, siellä kukaan ei valita miten säälittävä ja yksinäinen oikeasti olen. Ne kuntoilulaitteet on eräällä tavalla mun kavereita. Niiden luona mä aina oon, kun pahaolo on pahimmillaan. Ehkä mä kiitän niitä sitten, kun on mun aika lähteä. Testamenttaan vaikka kaikki rahani sit Elixialle.